Elämää Helsingin puistoissa, eläinten kertomana
Cityeläimet
Eilen illalla, melko myöhään olin
saunomassa. Makoilin ajatuksissani lauteilla, heittäen makoisia
löylyjä.
Yhtäkkiä havahduin vikinään. Kuului
jostain kiukaan suunnilta. Ajattelin että kiuasmakkarat ovat
valmiita. Otin foliopussin kiukaalta ja vein sen
vilvoitteluhuoneeseen jäähtymään. Palasin lauteille. Mutta ei,
vikinä vain jatkui. Nousin ja menin kiukaan luokse. Vikinä kuului
kiukaan takaa. Kissako siellä? Laitoin käteni kiukaan taakse ja
haroin hämärässä. Käteeni tarttui jotain. Vetäisin sen esille.
Pieni hiippalakki!
Nyt kaksin käsin haroin kiukaan takaa
ja käteni tavoittivat pienet hartiat. Nykäisin kaksi kertaa oikein
lujaa ja sieltä putkahti pieni äijänkäppänä!
Osoittautui saunatontuksi. Oli kovin
iloinen päästyään pinteestä. Sanoi : ”sinulla on nyt yksi
toivomus jonka voin täyttää” Mieleeni tuli heti koppa kaljaa
saunomisen päätteeksi. Mietittyäni tarkemmin, mieleeni
tuli toinen idea. Sanoin: ” haluan osata ymmärtää ja puhua eläinten
kieltä”
No totta maar, sanoi ukko. Huomenna
kello yksitoista osaat puhua eläinten kieltä, mutta vain yhden
tunnin ajan!
Ei saanut oikein nukutuksi yöllä.
Aamulla heräsin ani varhain. Katselin kuinka linnut visertelivät
puissa. Cityjänis loikki viereisessä puistossa ja metsähiiri
vilahti talon alle.
Vihdoin kello tuli yksitoista.
Ensimmäisenä paikalle tuli tuo
cityjänis. Huudahdin ujosti, että :” hei jänö, tuletko tänne
lähemmäksi” No jänis loikki viereeni. Katseli hetken kummeksuen,
mutta kysyi sitten mitä asiaa minulla on. Kysyin miten hän oli
päätynyt tänne Helsinkiin asumaan, eikö maaseudulla ollut enemmän
tilaa ja ruokaa.
Cityjänis kertoi. Oli elellyt
Pirkanmaalla nuoruutensa, onnettoman nuoruutensa. Oli raukka kovin
metsäkiusattu jänis. Ajokoirat ajoivat päivittäin takaa. Elämä
potki päähän. Ajokoirat ajoivat hänet siihen pisteeseen, että
hän oli jo aivan ojanpohjalla. Kaunis tyttöjänis pelasti elämän.
Päättivät yhdessä lähteä etelään, Helsinkiin, missä
ajokoirat ovat kiinni kytkettyinä. Hyppäsivät Helsingin junaan ja
matkustivat jäniksinä uuteen maailmaan, haaveenaan näyttelijän ura.
Toivoivat pääsevänsä Rabittfilmsiin näyttelijöiksi.
Seuraavaksi paikalle tallusti utelias
siili. Kuulemma Martti nimeltään. Oli löytänyt naisen tänä
keväänä. Loppui poikamiehen elämä kun rakastui. Ensimmäisenä
siilinaaraassa pistivät silmään kauniit sievät piikkikorot. Ja
naisella on kuulemma ihanan terävä kielikin. Piikittelee kivasti.
Kysyttäessä kuka on siilin elämän
idoli, hän vastasi: Simo. Kysyin kuka Simo. No Simot yleensä,
vastasi siili. Ja jatkoi näin, kaikki parhaat metsuritkin ovat usein
Simoja, niillä on terävimmät sahanpiikitkin.
Marttisiili innostui kertomaan
esi-isästään Ferdinandista, musiikinystävästä. Oli ollut tarinan
mukaan Siilinjärven tanssilavalla kuuntelemassa ulkomaista
esiintyjää. Esiintyjänä oli tiikeri, kuulemma Walesista. Oli
laulanut ihanan siililaulun ... naisesta. Se meni Ferdinandin mukaan
näin: Shiili leidiii wouuu wouuu shiilii leidii...
Martin kertoman mukaan ei olla aivan
varmoja onko tämä totta, vai pitääkö tarina laittaa vanhuuden
höperyyden piikkiin.
Talitintti pyrähti pyykkinarulle, aivan
viereeni. Kertoi sukunsa tulleen venäjältä, karjalasta,
ammoisina aikoina. Oli esi-isillä tullut kahnausta muiden lintujen
kanssa pesimäpaikoista. Viime vuosisadan alkukymmeninä olivat
punatulkut vallanneet kaikki venäjän pesimäpaikat. Sitten toisen
maailmansodan aikoihin oli oikein parvena yritetty mennä karjalaan
valtaamaan vanhat pesimäalueet takaisin. Esi-isä talitiainen oli
liittynyt siipiveikkona armeijaan, harmaavarpusten joukkoon. Oli
ottanut armeijassa nimekseen SA-tiainen. Kovaa sotaa oli käyty,
mutta laihoin tuloksin. Siellä paikalliset talitiaiset olivat ollet
ylivoimaisia ja kuuluisa sotapäällikkö Stalintiainen oli heidät
häätänyt takaisin suomeen ja Helsinkiin.
Kuului selkäni takaa kova rääkäisy,
fasaani siellä kröhisi. Oli erittäin iloinen kun sai kerrankin
jutella ihmisen kanssa. On paljon kysymyksiä joihin kaipaa
ihmiskunnalta vastauksia.
Höpötteli kovasti ja kerkesi siinä
välissä kertomaan, että on kuulemma kuuluisa oopperalaulaja.
Bravuurinaan ”Kukkona tunkiolla” esitys. Kyseli kovasti. Oli
kuullut ihmisen ruvenneen tarhaamaan hänen kaukaisia sukulaisiaan
kukkoja ja kanoja, joita pidetään tarhoissa ja häkeissä!
Myös kettuja ja muita eläimiä.
Miksi?
Pitääkö paikkaansa sellainen huhu,
että ihminen tarhaa myös omia jälkeläisiään. Helsingissäkin on
kuulemma useita lastentarhoja. Sukulaiskukko Sukevalta kertoi siellä
olevan iso tarha, jossa miehiä kasvatetaan häkeissä.
Kummallista touhua. Vanhan
fasaaniperimätiedon mukaan Afrikassa asusteli suuri eläinten
ystävä, joka puolusti eläimiä. Hänen nimensä oli ironisesti
Tarhan. Yritin selittää miehen nimen olevan Tarzan, eikä liity
tarhaamiseen mitenkään. Ei fasaanikukko minua uskonut. Vaari oli
sanonut sen olevan Tarhan ja sillä selvä. Komea fasaanikukko teki
lähtöä komeassa esiintymispuvussaan. Oli kuulemma klo 12:00 näytös
tuloillaan. Rääkäisi kovaa, avatakseen ääntään.
Voi kurja. Tunti oli kulunut ja tuon
saunatontun loihtima taika loppui, aivan liian lyhyeen. Orava nimittäin kipitteli
viereeni. Yritti jotain kertoa, mutta en enään ymmärtänyt. Annoin
palan hiivaleipää. Orava otti sen hampaisiinsa ja iski silmää
hymyillen. Mitähän sillä olisi ollut kerrottavanaan......
- John Parta -
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti